Vuoden 2010 Suomalaisen kirjoituskilpailun voittajat.
http://www.suomalaisuus.fi/2010/2010_voittajat.html
Le Vo Quynh
Ressun lukio
Melkein suomalainen on vietnamilais-unkarilais-suomalaisen maasta maahan –muuttajan raikas, suorasukainen, aidosti tunnustuksellinen ja kokemukseen perustuva tilitys, joka avaa identiteettiä useaan kertaan vaihtaneen nuoren tuntemuksia ja ajatuksia.
Melkein suomalainen
Globalisaation myötä syntyy ihmisiä, joiden on vaikeampi sanoa kodiksi yhtä ainoaa paikkaa maailmassa kuin muiden. Minun matkani sellaiseksi ihmiseksi alkoi jo kauan ennen syntymääni, vuonna 1980. 18-vuotias äitini lähti silloin Unkariin opiskelemaan vietnamilaisena stipendiaattina. Unkarin kielen ja kirjallisuuden opintojensa ohella äitini sattui minulle yhä mysteeriksi jääneestä syystä valitsemaan sivuaineekseen Suomen kielen ja kulttuurin. Suoritettuaan sivuaineensa opinnot kolmessa vuodessa suositellun neljän sijaan hän lähti Suomeen kokeilemaan kielitaitoaan käytännössä. Vuosi oli 1986, ja Moskova—Helsinki -junassa sai alkunsa tapahtumaketju, joka muutti niin äidin kuin hänen tulevan perheensä elämän. Vuonna 1994 äidin esikoiskäännös, vietnaminkielinen Kalevala ilmestyi viiden vuoden urakan jälkeen, samalla kun hänen esikoisensa täytti vuoden.
Vuonna 1995 äitini vei perheensä Suomeen kymmeneksi kuukaudeksi. Se oli ensimmäinen kertani ulkomailla. Kyseinen matka kuvaa perheemme muuttopolitiikkaa hyvin: äiti edellä ja muut perässä. Lähes vuoden kestäneen Suomi-seikkailun jälkeen palasimme Vietnamiin asumaan neljäksi vuodeksi, kunnes kesällä 1999 jo nelihenkiseksi kasvanut perheemme pakkasi taas matkalaukut ja lähti Suomen kautta Unkariin. Olin kuusivuotias, ja koska en muista sitä edeltävistä vuosista juuri mitään, elämäni alkoi oman käsitykseni mukaan silloin.
Unkarissa vietetyt kolme vuotta olivat elämäni parhaimmat. Minulla oli rakastavat vanhemmat, jotka olivat töissä samaan aikaan kuin minä koulussa ja aina iltaisin kotona kanssani. Minulla oli ihana pikkusisko, jonka kanssa rakensimme satulinnoja pieneen kaksioon, jossa asuimme. Minulla oli paljon kavereita, niin unkarilaisia kuin vietnamilaisiakin. Minä olin tavallinen, ihan kuin kuka tahansa muu. En tiedä, johtuvatko kauniit muistot siitä, että Unkarissa kaikki oli tosiaan paremmin vai siitä, että olin liian pieni huomaamaan mitään säröjä täydellisessä maailmassani.
Kesällä 2002 ymmärsin ensi kertaa asuvani ulkomailla, olevani erilainen kuin muut. Olimme juuri muuttaneet Unkarista Suomeen pari viikkoa aikaisemmin. Vanhempani olivat lähteneet asioille, ja olimme pikkusiskoni kanssa kahdestaan kotona kerrostaloasunnossamme Espoon Suvelassa. Leikimme aurinkoisessa olohuoneessa iloisesti, kunnes parvekkeeltamme kuului kolahdus. Pian ovikello soi, ja vastoin kaikkia saatuja ohjeita menin avaamaan oven uskoen vanhempieni tulleen jo takaisin. Mutta ovella seisoikin vieraan näköinen tyttö ja poika hänen takanaan. He sanoivat jotain, mutta kielitaitoni rajoittuessa sanoihin "hei" ja "kiitos", en ymmärtänyt mitään. Pieni pakokauhu alkoi hiipiä mieleen, kun muistin, etten olisi saanut avata ovea. Niinpä pudistin päätäni ja suljin oven. Vähän ajan kuluttua kiviä rupesi latelemaan ikkunoihin ja parvekkeelle. Menin ikkunan luokse katsomaan, koska parvekkeelle en uskaltanut, ja äskeiset tyttö ja poika seisoivat alhaalla heittämässä kiviä ja ruusunmarjoja meidän taloamme päin. Sitä ei kestänyt kuin pari minuuttia, mutta sen parin minuutin ajan oli yhdeksänvuotiaan lapsen ja hänen kolme vuotta nuoremman pikkusiskonsa pelko suunnaton, kun he tunsivat olevansa uhattuina, tietämättä, mitä olivat tehneet väärin.
