Продолжение.
http://www.suomalaisuus.fi/2010/aine_2010_2palk.html
Myöhemmin selvisi, että ne vieraat lapset olivat heittäneet vahingossa superpallonsa parvekkeellemme ja halusivat sen vain takaisin, mutta minä olin paiskannut oven kiinni heidän edestään. Asumme yhä samoilla kulmilla heidän kanssaan, mutta kesti neljä vuotta, ennen kuin huomasin, että he ovatkin itse asiassa minua paljon nuorempia eikä minulla ole mitään syytä pelätä heitä. Ennen tätä oivallusta vetäydyin aina mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi joka kerta, kun kuljin heidän ohitseen.
Olisi kuitenkin liioittelua sanoa, että edellä mainittu tapahtuma traumatisoi minut. Opin puhumaan ja kirjoittamaan suomea sujuvasti puolessa vuodessa hyvän maahanmuuttajaopetuksen ansiosta, ja sen jälkeen kaikki alkoikin sujua paremmin. Kavereita sai huomattavasti helpommin, kun pystyi ilmaisemaan itseään, minusta tuli ihan tavallinen taas, kuin kuka tahansa muu. En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka kielimuuri voikaan erottaa yksilön ryhmästä.
Nyt, yli kahdeksan vuotta Suomessa asuneena, saan usein kuulla ystäviltäni, kuinka olen kuin ilmetty suomalainen, eivätkä he ajattele minua minään muuna kuin suomalaisena. Harva suomalainen kuitenkaan kuulee epämääräistä "tsing-tsang-tsong" -mutinaa kävellessään kadulla tai istuu joka kesä neljä tuntia poliisiasemalla oleskeluluvan uusimista odotellen. On vaikea tuntea kuuluvansa ryhmään, jos vähän väliä muistutetaan, ettei oikeasti kuulu. Olen kai vainoharhainen, mutta joka kerta, kun kaupan kassalla ollaan epäystävällisiä, luulen sen johtuvan siitä, että olen ulkomaalainen. Kun lehdissä ja netissä haukutaan maahanmuuttajia, otan sen kaiken henkilökohtaisesti, vaikka luultavasti ne ihmiset eivät tarkoitakaan nimenomaan minua kritisoidessaan ulkomaalaisia.
Sain viime kesänä pitkän hakuprosessin jälkeen Suomen kansalaisuuden. Uutinen herätti sekä iloa että surua. Iloa, koska kaikki asiat sujuvat huomattavasti helpommin Suomessa, jos on Suomen kansalainen. Surua, koska tämä merkintä papereissa teki minusta virallisesti suomalaisen.
Ei minulla oikeasti ole mitään suomalaisia vastaan, ihan yhtä mukavia ihmisiä he ovat kuin mikä tahansa muu ryhmä ihmisiä. Mutta se, että olisin itse suomalainen, tuntuu mahdottomuudelta. Vaikka olen asunut Suomessa niin kauan ja minulla on joitakin suomalaisuuden peruspiirteitä, kuten suuren väkijoukon pelko tai vaatimattomuus, en silti pidä itseäni ollenkaan suomalaisena. Olen kuin maahanmuuttokriitikon unelma ja painajainen samaan aikaan: ulkoa katsottuna täydellisesti sopeutunut, mutta henkisesti ulkopuolinen. Aina puhutaan, kuinka on verovarojen tuhlausta maksaa sosiaaliavustuksia ulkomaalaisille, jotka tulevat tänne suomalaisten elätettäväksi. Melkein yhtä suurta tuhlausta on kuitenkin kouluttaa hyvää työvoimaa verovaroin yhdeksän vuotta ja sitten menettää se, koska työvoima ei halua jäädä Suomeen.
Jokavuotinen oleskeluluvan uusiminen on aina tuntunut siltä, kuin olisin suomalaisia alemmassa asemassa, jolloin joudun hakemaan luvan olemassaololleni Suomessa, todistamaan, että en aiheuta mitään huonoa suomalaiselle yhteiskunnalle. Vaikka tämä systeemi on vain osa byrokratiaa, se on kuitenkin painanut itsetuntoni alas. Moni maahanmuuttaja on varmasti kokenut jotain samanlaista: kotimaassaan hän on saattanut olla hyvin koulutettu ja menestyvä, mutta täällä epätoivottu lika, jolla ei ole mitään arvoa ja josta on vain haittaa. Silloin tuntuu siltä kuin ne lapset olisivat taas olleet väärinkäsityksen päätteeksi heittämässä kiviä ikkunaan, vaikka en olisi mitään väärää tehnytkään. Ja vaikka nyt Suomen kansalaisena en enää oleskelulupaa tarvitsekaan, ei sitä tunnetta unohda.
