Lana Hel

Последняя часть текста.
Suomi on paras kieleni. Ajattelen useimmiten Suomeksi, ja sanavarastoni on suomen kielessä laajempi kuin missään muussa. Olen asunut Suomessa pisimpään koko tähänastisen elämäni ajan. Jos minulta kysyttäisiin, missä tunnen olevani eniten kotonani, Suomi olisi silti vastauslistan kolmantena, jumbosijalla. Se vain tuntuu väärältä. Suomi ei tunnu kodilta, koska en ole koskaan tuntenut olevani toivottu tänne. En osaa olla ylpeä suomalaisista tai heidän saavutuksistaan. Suomalaiset eivät tunnu olevan yhtään sen läheisempiä kuin nigerialaiset tai brasilialaiset, vaikka olen asunut heidän keskuudessaan jo yli seitsemän vuotta.
Jopa Unkari menisi listalla kirkkaasti Suomen ohi, vaikka unkaria en enää puhu juuri ollenkaan. Siellä tunsin olevani oikeassa paikassa, kuuluvani joukkoon. Mutta se oli silloin. Tiedän, että jos nyt menisin takaisin, näkisin siellä samat ongelmat kuin Suomessakin, että muistojeni paikkaa ei ole olemassa, ei koskaan ollutkaan. Se oli vain omassa lapsen mielessäni.

Paikka, jonne tunnen eniten kuuluvani, on synnyinmaani Vietnam. Kesät, jotka siellä vietän, ovat täydelliset: tuntuu siltä, kuin olisi tullut kotiin. Kaikki kadut, ihmiset, ruuat, talot, kaikki tuntuvat tutuilta ja omilta. Osasyy on varmasti se, että koko sukuni on Vietnamissa, ja kun olen siellä, olen paikassa, missä minua on kaivattu ja odotettu. Surullisinta on kuitenkin, että en oikeasti kuulu sinnekään. En uskalla Vietnamissa lähteä talostamme ulos yksin ja pelkään kadun ylittämistä. Minulla on puheessa outo aksentti, enkä osaa tinkiä. En minä osaisi Vietnamissa asua, ainakaan erottumatta joukosta. Olisin sielläkin erilainen kuin muut, en yhtä tehokas tai yhtä ahkera tai yhtä varuillani.

Ryhmään tai maantieteelliseen paikkaan kuulumattomuus ei ole tehnyt minusta onnetonta, mutta määrätietoisen ja kunnianhimoisen kylläkin. Minulle kehittyi Suomeen muuton jälkeen halu olla niin hyvä kuin mahdollista, joka lähes perfektionismiin verrattavissa oleva tarve, koska luulen, että minun pitää todistaa epäilijöille, että minulla on oikeus olla täällä, etten ole Suomessa muiden taakkana. Koska en ole onnistunut kolmesta maasta ja kolmen kansan joukosta omaa paikkaani, on minulle lisäksi kehittynyt kaipuu muihin maihin ja kulttuureihin, etsimään sitä, minne kuuluisin.

En tosin usko, että sellainen paikka ikinä löytyy, ja olen jo aika sinut asian kanssa. Ei minun tarvitse kuulua erityisesti mihinkään paikkaan, identiteetin voi rakentaa eri tavallakin. Klisee tai ei, voisin hyvin luokitella itseni maailmankansalaiseksi, jossa on sekä suomalaisen, unkarilaisen ja vietnamilaisen piirteitä ja kulttuuria. Näin erilaisuus näyttäytyy positiivisena asiana, ja on vain hyvä, että olen asunut kahdessa maassa ja nyt kolmannessa eikä kenelläkään muulla ole samanlaista tai luultavasti edes samankaltaista taustaa ja kokemuksia kuin minulla. Maailmankansalaisena en ole erilainen vaan ainutlaatuinen.