Venäjällä tavataan ajatella, että kun asiasta järjestetään kampanja tai juhla, kun juttu on pantu alulle, se on ikäänkuin jo puoliksi saavutettu. Venäjä ei ole tässä suhteessa katkaissut suhteitaan vanhoihin tapoihin. Kommunismin ajasta jäi muistijälkiä venäläisten tajuntaan, tiettyä kaipausta turvallisiin aikoihin, jolloin asiat järjestettiin ihmisten puolesta ylhäältä käsin. Muulla tavoin on vaikea ymmärtää Moskovassa järjestettyä valtavaa teatteria, Kansalais-Forumia, jonka tarkoituksena on edesauttaa kansalaisyhteiskunnan menestystä.
Venäjän ja Putinin Venäjänkin perusongelma on "kiirehtiminen". Hallitsijat ovat tajunneet maansa jälkeenjääneisyyden ja tarpeen uudistuksiin. Kansa taas on tyytynyt vallitseviin oloihin. Kansaa on siis innostettava ja mobilisoitava projekteihin, joista se ei oikeastaan ole kiinnostunut. Siinä kai on nyky-Venäjänkin ongelma pähkinänkuoressa.
Putinin mahdollisuudet uudessa tilanteessa
Venäjä joutui syyskuun 11. päivän kriisiin paljon paremmin valmistautuneena kuin USA ja länsimaat. Vuosikausia jatkunut sota Tshetsheniassa, terroristihyökkäykset venäläisiin sairaaloihin, panttivankikriisit, kerrostalojen räjäytykset Moskovassa ja brutaali väkivalta oli koetellut Venäjää jo pitkään.
Niinpä Venäjä kykeni reagoimaan erittäin nopeasti ja älykkäästi syntyneeseen uuteen tilanteeseen. Venäjää tarvittiin, monesta syystä. Ja Venäjä oli valmis kääntämään kurssia 180 astetta kaikista ideologisista fraaseista huolimatta.
Venäläinen anekdootti: Venäläistä diplomaattia pyydettiin kuvaamaan maansa tilaa yhdellä sanalla. Diplomaatti mietti hetken ja sanoi: ”Good!” Entä jos saisitte käyttää kahta sanaa. Mitä sitten vastaisitte? ”Not good!”
Venäjän diplomatian osalta tilanne on täysin päinvastainen kuin edellä olevassa anekdootissa. Vielä elokuussa 2001 Venäjä oli sivuraiteilla, seurusteli ”roistovaltioiden” kanssa, myi aseita ja ydinteknologiaa maihin, joita USA piti vihollisinaan, toivotti Pohjois-Korean diktaattorin tervetulleeksi Leninin mausoleumiin, protestoi Baltian maiden liittymistä NATO
on ja arvosteli USA:n ohjuspuolustushanketta.
Neuvottelut Venäjän liittymisestä WTO:hon, Maailman kauppajärjestöön eivät edenneet, USA kiristeli lainahanoja ja Venäjän toimia Tshetsheniassa arvosteltiin ankarasti. Maa oli eristyksissä ja purjehti vastavirtaan.
”Not good” olisi ollut yleisarvio maan diplomatian tilasta. Mutta nyt Venäjä tuntuu etenevän kansainvälisen politiikan aallonharjalla. Ja arvosana on ”good”. Taustana ovat terrorihyökkäykset New Yorkissa ja Washingtonissa, jotka ovat perusteellisesti mullistaneet perinteisiä vastakohta-asetelmia.
Venäjästä on tullut tarpeellinen lännelle. EU ja Venäjä ovat muuttaneet keskusteluasetelmiaan. Turvallisuudesta on puhuttava kuukausittain yhteisissä kokouksissa. NATO ei näyttäydy vihollisena, vaan osana uutta laajempaa turvallisuuskonseptiota, joka on muotoutumassa.
On selvää, että USA on ottanut nyt maailmanpolitiikan veturin tehtävät itselleen. Samalla Venäjä on luopunut olemasta saman junan jarruvaunu. Yhtäkkiä on saavutettu ennen kokematon konsensus terrorismin vastaisessa taistelussa. Venäjälle on kulissien takana varmasti luvattu etuja. WTO:n jäsenyys alkaa taas häämöttää, jotkut puhuvat vakavasti jopa Venäjän EU- ja NATO-jäsenyydestä.
Presidentti Putinin äskettäiset matkat ovat hyvä näyttö Venäjän diplomatian joustavuudesta. Venäjää kohtaan tunnettu antipatia kääntyi hetkessä sympatiaksi. Venäjän kantoja alettiin ymmärtää jopa Tshetshenian osalta. Venäläisten sanoin: tätähän me olemme yrittäneet jo vuosikausia teille selittää.
Ääri-islamilaisuus muodostaa uhan paitsi Venäjälle myös Euroopalle ja lännelle. Taistellessaan ”terroristeja” vastaan Venäjä on samalla puolustanut myös länttä.
Länsimaat tuskin hyväksyvät Venäjän argumentit ilman varauksia. Tshetsheenit ovat Venäjän omia kansalaisia, joita kohdellaan todella huonosti. Talebanit Afganistanissa edustivat terrorihallintoa ja suojelivat ulkomaisia terroristeja.
USA:n pyrkimyksiä Afganistanissa ei voida suoraan rinnastaa Venäjän toimiin Tshetsheniassa. Silti ilmapiirin muutos on reaalinen. Venäjää tarvitaan ”suureen liittokuntaan” myös muista paljon konkreettisemmista syistä.
Keski-Aasian tasavallat; Uzbekistan, Kazahstan, Kirgiztan, Turkmenistan ja Tadzhikistan muodostavat laajan puskurivyöhykkeen Venäjän ja islamin ydinalueiden välille. Niissä pitää valtaa maallistunut entinen neuvostojohto, joka osaa vähän koraania, mutta ennen kaikkea ajaa omia etujaan.
Hyvänä esimerkkinä on USA:n päästäminen näiden maiden energiamarkkinoille. Läntiset öljy-yhtiöt ovat hankkineet enemmistö-osuuksia paikallisista öljy-yhtiöistä ja –kentistä.
