Pugovka,
kiitos pitkästä ja fiksusta vastauksesta. Se antoi minulle ajattelemisen aihetta.
Minulle on opetettu, että ei pidä olla naivi, ei pidä olla typerä.
Parisuhteessa ei ole elättäjää ja elätettävää. On KAKSI elättäjää ja sitten on lapsia.
Siksi naiselle on tärkeää, jotta hän on aina taloudellisesti vahva. Nainen on äiti ja vastuussa lapsista. Joskus voi tulla aika, jolloin lapsista täytyy huolehtia aivan yksin. Jos kysymys olisi vain omasta itsestä, olisi helppoa. Sitten kun on lapsia, on velvollisuus varmistaa heille turvallinen elämä.
Se ei tarkoita sitä, että en luota mieheeni. Minä luotan häneen enemmän, kuin kehenkään muuhun.
Mutta voiko ihminen luottaa edes ITSEENSÄ 100%?
Jos joku väittää, että voi - hän on hölmö.
Koskaan ei tiedä, miten elämä heittää. Edes huomisesta päivästä ei voi olla varma. Puoliso ei ole minun äitini eikä minun isäni, hän ei ole puolijumala - hän on samanlainen ihminen kuin minä, ei heikompi, ei voimakkaampi.
Mitä jos mieheni jääkin työttömäksi? Entä jos tapahtuu onnettomuus ja hän vaikka halvaantuu? Kuka silloin elättää perheen?
Minä!
On kaksi tasavertaista, tasa-arvoista ihmistä. Molemmilla on omat tehtävät ja omat velvollisuudet. Se EI TARKOITA sitä, että toiselle ei annettaisi lahjoja, toista ei hellittäisi, ei tehtäisi hyvää. Niin tehdään molemmat, vuorotellen, omilla tavoilla. Pieniä, arkipäiväisiä asioita.
Mutta puolisolta ei pyydetä apua, jos apua ei tarvita. Se on kunnioitusta puolisoa kohtaan. Toista ei saa rasittaa turhan takia.
Minä pystyn elättämään itseni, en tarvitse siinä mieheni apua. Käyn töissä samalla, kun opiskelen. Minua hävettäisi, jos en hoitaisi omaa osuuttani yhteisestä taloudesta. Se ei ole feminismiä - se on aikuisen ihmisen tapa elää.
kissa
ps. Lahjat ovat eri asia. Koruja, hajuvesiä ja pitsipöksyjä
Ihaninta on kuitenkin, kun mies joskus kesällä poimii kukkia minulle tienviereltä ja metsästä .... oi ...
